Jälleen kerran havahduin siihen, että hyvä tarkoitus ei riitä. On myös osattava viestiä oikein. Kaunis ajatus ei riitä, on osattava viestiä se oikein. Eikä nekään vielä riitä. Sillä kuulijalla on oma asenne, ajatus, oletus, jonka pohjalta hän viestin tulkitsee. Nimenomaan tulkitsee.
Miksi on niin paljon ihmisiä, joiden ensimmäinen ajatus on se, että tässä piilee jotain mätää. Kyseessä on huijaus, tai tuo ei kerro kaikkea. Ei haluta uskoa hyvää, tai edes sitä mitä tarkoitetaan.
Pahinta on se, että tulkitsija jakaa oman totuutensa ja se on yleensä todella mielenkiintoinen. Paljon mielenkiintoisempi kuin alkuperäinen, tylsä, neutraali, hyvääkin tarkoittava viesti. Se, että viestistä saadaan ulos jotain mässäiltävää, on ehdottomasti kivempaa.
Korjaan rikkinäisiä puhelimia työssä paljon. Hämmästelen ja tunnen itseni välillä sinisilmäiseksi. Pahin viattomuus on kuitenkin jo ohitettu, ihan joka asiassa en mene halpaan. Olen oppinut, karaistunut ja osaan jo ennakoidakin.
Mutta entä yksityiselämässä. Vaikeampaa, eikä se ole edes minun työtäni. En aina pysty enkä (valitettavaa kyllä) edes jaksa oikoa aina solmuisia asioita. Odotan, että universumi korjaa pahimmat rikot ja toivon, että paha saa palkkansa. Yksityiselämässä minulla ei ole roolia, kaikki tuntuu enemmän ja kovempaa. Totu siihen ei kai koskaan.
En minä tiedä, haluanko aina itsekään ymmärtää oikein?
