Minä vai sittenkin se toinen

Kiireinen ja uuden opettelua vaatinut syksy vei voimia ja käperrytti itseen. Loi tunteen, että moni asia pitää tehdä yksin ja että juuri minulla on kaikkein kiirein, väsyttävin tilanne. Tunne, että kukaan ei oikeastaan edes tajua miten hemmetin rankkaa välillä on hoidella koko tätä soppaa ja silti selviytyä siitä ihan kunnialla. Se, että taputtaa välillä itseään päähän riittää hetkeksi. Olen sanonut rehellisesti taas ääneen, kun en tajua, osaa, ehdi. Olen ollut avoin, rehellinen, kiltti, oppivainen ja joustava. Juuri sellainen kuin kuuluu. Jälleen kerran olen tiennyt, millainen pitää olla ja hoitanut oman osuuteni. Sellainen olen aina.

Mielessäni joskus kapinoin. Harvoin sanon sen ääneen, sillä minä olen se avain, joka tilannetta voi muuttaa, kukapa muukaan. Välillä se vaan tuntuu niin kovin hankalalta. Kun pitäisi aina olla ratkaisut itsellä, eikä kukaan anna valmiita vastauksia. Mutta sellaista on aikuisuus ja sellaista on vastuu. Olisinko muka onnellinen, jos joku antaisi valmiita vastauksia?

Se, mikä yllättää välillä on lähipiiri. Tai ei se yllätä. Samanlaista se on aina. On ne ystävät, jotka kuuntelevat, ymmärtävät, ovat sisällä, mukana, täysillä. Ne, jotka samaan hengenvetoon ovat itsekin vastavuoroisesti yhtä pihalla, väsyneitä ja ihmeissään. Ja siitä riittää puhetta. Tasa-arvoista, molempia tyydyttävää, maailmaa parantavaa puhetta. Sitä, joka kantaa ja jonka avulla jaksaa.

Sitten on se toinen puoli. Ne, joilla on aina vähän vaikeampaa. Ne, joille sinun elämässä tapahtuneet asiat ovat niin pientä, helppoa, tylsää. Ne, joiden elämässä on kuitenkin vielä jotain vähän vaikeampaa ja suurempaa. Ne, joiden kanssa tuntuu, että olen tyhmä, huono, ärsyttävä. Että en tajua.

Vai onko niin? Onko sittenkin ihan oikeasti sen toisen asiat vielä huonommin, rankempaa? 

Kun on tottunut olemaan se, jonka tsemppaa, jaksaa, kannustaa, menettää oman jaksamisen rajat. Tulee ihmiseksi, joka jaksaa kuitenkin. Jolla aina riittää virtaa, energiaa, tarmoa. Jolla on niin helppoa, sitten kuitenkin. Helppoa. Helppoa siksi, että jotkut asiat on vaan niin hyvin. Ne perusasiat. Niiden avulla pitää jaksaa, ei kannata valitella pienistä. 

Välillä en ihan arvosta tätä ajattelumallia, mutta eiköhän se tästä taas unohdu. Olihan tässä lomaa, keräsin voimia. Jakselee sitten taas olla täynnä enrgiaa ja ymmärtää.

Erittelyä

Olen onnekas, koska minulla on useita erilaisia ystäväpiirejä. Ne sisältävät omia arvostuksia, ajatusmaailmoja ja käsityksiä. Olen saanut nähdä, kuulla, kokea ja tuntea niitä. Mielessäni jaan näitä kahteen erilaiseen maailmaan. Sellaiseen, jossa piirit ja katsantokannat ovat suuret. Suuremmat kuin omat ajatukset. Sellaiset, missä voidaan ymmärtää, tajuta toisia ja erilaisuutta. On koettu, on nähty. Toinen on pienemmän perspektiivin piiri. Sellainen, jossa ihmeellistä kyllä omat heikkoudet nähdään muissa ja niitä ihmetellään. Omat puutteet heijastuvat muista. Itse on keskellä ja jollain tavalla oman itsen pönkittäminen on keskiössä vaikka asiaa lähestyisi miltä kantilta tahansa. 

Meissä jokaisessa on jotain pientä, pikkusieluista, itsekästä. Se on inhimillistä ja ihmisyyttä. Sitä on helppo ymmärtää ja olla toisaalta helpottunut, koska sitä on itselläänkin. Sen tunnistaa ja sen tietää, mutta sitä on kovin vaikea joskus peittää, salata tai pitää poissa. Toisessa sen näkee vielä selvemmin, siksi on hankala sanoa, miten se minussa ulospäin näkyy. Mutta jokaisessa on myös avarakatseisuutta, hyvyyttä, sydämen sivistystä. Juuri sitä, mitä ihmisissä kaipaan ja ihailen. Sitä on toisissa niin hirvittävän paljon enemmän ja rakastan sitä seikkaa, että tunnen näitä ihmisiä paljon. Heidän seurassaan voin hyvin, ja oma pienuuteni näkyy mutta tiedän että sekin hyväksytään. Sanonta siitä, että kannattaa aina hakeutua itseään parempien seuraan on minulle helppoa. Nautin niistä hetkistä, jolloin saan tavata näitä itseäni parempia. Ja sanon tämän täysin ilman kynsiä ja hampaita. Sillä näiden ihmisten seurassa en koskaan koe, että minun pienuudelleni naurettaisiin, päinvastoin. Saan olla ihan se, kuka olen. 

Kuinka kiitollinen voi ihminen ollakaan ystävistään. Molemmista erilaisista.

Ärsyyntymisestä

Kun sielussa täyttyy tietty raja, alkaa ainakin minulla ärsyyntyminen. Se nostaa päätään, painuu pois, mutta tulee esiin uudelleen yhä sinnikkäämmin, jos en huomaa purkaa sitä tai pysähtyä. Ärsyyntymistä aiheuttavat aina samat asiat. Se, että minuun kohdistuu liikaa odotuksia. Se, että valittaminen ja kitinä on kohtuutonta asioihin nähden. Se, että olen itse niin tyhmä, etten suojele itseäni tältä. No. Lisään vielä yhden, mutta ymmärrättehän, etten ole itse sen yläpuolella. Tyhmyys.

Olen joustava, kiltti, energinen ja aikaansaava. Se on kiva asia itseni mielestä ja tiedän, että se on muidenkin mielestä hieno homma. Olen myös paljon muuta, en noin kivaa, mutta ei ajatella sitä tässä jutussa. Jossain vaiheessa vuotta, monesti muutamankin kerran, tulee mieleeni, että olen liian joustava, liian kiltti, liian energinen ja liian aikaansaava. Odotukset sitä kohtaan mitä teen, ovat välillä ärsyttäviä.

Eilen jäin työpäivän jälkeen lomalle. Esimieheni tietää sen, ja lähimmät työkaverini tietävät sen, koska laitoin heille vielä eilen erikseen siitä muistutuksen. Silti he soittavat ja laittavat sähköpostia, johon odottavat vastausta tällä viikolla. Selvä. Olen mahdollistanut tämän vastaamalla aiemmin. Nyt en jaksa, viitsi enkä halua. Rajani on piripinnassa. Lisäksi olen yrittänyt opettaa tiettyjä periaatteita asioissa ihan hyvällä monellekin henkilölle. Selittänyt MIKSI ja uskonut opettajani heidät kalastamaan, koska en ole antanut valmiiksi vain kalaa. Edelleen saan olla opettamassa kalastamista, koska kalaa pyydetään jatkuvasti. Voisitteko ihmiset opetella ajattelemaan itse ja tekemään itse? I´ve had enough. 

Tiedän että tämä menee ohi, kukaan ei odota minulta tänään eikä kuitenkaan ehkä tällä viikolla vastauksia mutta aina toivon ajattelevaisuutta ja toisen huomioonottamista. Minä olen nyt lomalla. Työpuhelin on äänettömällä. En aio vastata, ellei joku laita tekstiviestillä, että on oikeasti pulassa. Olen kylmä ja kova, ajattelen vain itseäni. 

Kauan ihmisen pitää elää, oppiakseen tämän? Kauan menee, ennenkuin taas unohdan tämän? Kauan menee, ennenkuin kirjoitan tästä jälleen uudelleen? Olen ehkä parantumaton. 

Pysähtyä

Pysähtymisen tarpeen huomaa vasta kun pysähtyy. Kun liike lakkaa ja pää tajuaa sen. Kuuntelin tänään ihmistä, joka hyppäsi pois työelämästä, tyhjän päälle. Hetkeksi, suunnitellusti, mutta hyppäsi. Vaihtoi samalla suuntaa. Nyt kun hän on jälleen kynnyksellä hypätä vanhasta kohti uutta, pursuten energiaa, mietin, että pitäisi vaihtaa suuntaa välillä. Taas. Ja pysähtyä. Välillä.

Tuntuu, että aika ja asiat soljuvat eteenpäin. Maailma on hienoisella tavalla ihanan helppo, vaikka kursin haasteiden verkosta kokonaisia työpäiviä jatkuvasti. Olen oppinut elämään sen keskellä, että en riitä, en osaa ja silti selviän. Varpaat eivät kosketa maata. Ehkä tylsistyisin ylettömästi jos pysähtyisin? En oikeastaan halua, mutta toisaalta juuri nyt oma muutos houkuttaa. Oi jospa elämä heittäisi sen eteeni, ilman että minun tulee sitä miettiä. Yleensä se on tehnyt tämän vaiheen minulle helpoksi. Antaa vastauksen ilman että kysyn, antaa löytää, ilman että etsin.

Katsotaan mitä teen ensi syksynä. Tuntuu että jotain voisi tapahtua?

Sopuleista

Ihan aidosti ihmettelen, miten paljon somenäkyvyys muokkaa ihmisten osto- ja elämiskäyttäytymistä? Miten on mahdollista, että suurella osalla kodissa on String-hyllyt, pallovalot, mustavalkoinen matto, teksti-tai mustavalkofiguurisia julisteita ja muuta juuri tälle hetkelle sopivaa sisustusta? Kaikkien kodit näyttävät ihan samalta! Somekodit. Vaikka toisaalta olen sitä mieltä, että omistajat ihan varmasti pitävät niistä aidosti, uskon että muodin vaihtuessa, myös näiden kotien sisustus muuttuu. Tulee joku uusi "pallovalo" tai uusi "String", joka on pakko saada.

Itse näissä tuotteissa ei ole mitään vikaa. Ainoastaan niiden täysimittainen yhdistäminen kaikissa tuhansissa ja tuhansissa kodeissa (koska some) eri tavoin vaan saa minut ajattelemaan negatiivisesti. 

Juuri näistä syistä en ole koskaan voinut ostaa String -hyllyjä, pallovaloja, tähtikuvioisia sisustuselementtejä, mustavalkoista mattoa, itämaista nahkapallia, tekstitauluja, Riviera Maisonin tuotteita jne... Loppuunkulutettuja kauneuksia. Mutta tokikin, olihan minullakin yläasteella Leviksen 501 farkut, huivi kaulassa, Marimekon olkalaukku. Samaa sopulilaumaa siis. Että päätän tähän.

Ois varmaan pitänyt

Joulu meni. Mietin ihan tosissani, että ensi vuonna lähdetään jonnekin jouluksi. Kun en ole jouluihminen, niin en vaan ole ja sen kanssa joudun elämäni elämään. Lappiin tai vaikka Kreikkaan. Joulu poissa kotoa, on joulu erilaisena, toivottavasti kivana?

Mutta uusi vuosi. Siitä pidän. Tykkään siitä, että joku alkaa alusta. Luen horoskooppeja, sen opin ystävältäni ja ajattelen tulevaa vuotta. Lähden mielelläni töihin asiat järjestyksessä, hyvin suunniteltuina, organisoituina. Aloitan vuoden mielelläni niin, että minulla on teema, ei lupauksia, mutta olen täynnä tarmoa ja toimintaa sitä uutta kohti.

No. Uutena vuotena oli vieraita, valvottiin tosi myöhään ja seuraavana päivänä väsytti armottomasti.Annoin sille periksi ja nukuin päikkärit. Hyvä niin. Väsymys jatkui maanantaille. Olin turvoksissa, väsynyt, jumissa. Bad hair-day ja mikään ei istunut päälle. Töissä iski todellisuus heti niskaan, olin viikon lomaillut ja todellakin ottanut muka iisisti. Vuosi alkoi kaaoksessa siis töissäkin, tosin ei omien suunnitelmien vastaisesti en ehtinyt tehdä niitä asioita, joita olin suunnitellut.

Olo on vähän hölmistynyt. Mun mielestä ei voi aloittaa uutta vuotta loppaiselta, vaan se on ikäänkuin mennyt. Pitää odottaa ensi uuteen vuoteen.