Myötähäpeä

Olin eilen kylässä läheisten tuttavien luona. He olivat kutsuneet luokseen ihmisiä juhlistamaan erästä asiaa elämässään pienellä porukalla. Mukana oli aikuisia ja lapsia; teineistä leikki-ikäisiin. Tiedän, että heidän ajatuksensa ja ajatusmaailmansa poikkeavat omastani. Tiedän, että heidän käsityksensä maailmasta on erilainen ja tunnen heidät lähes koko elämäni ajalta. Silti jälleen kerran järkytyin siitä, miten kaukana olemmekaan ajatuksiltamme. Illan aikana aikuiset keskustelivat sohvalla ja lapset leikkivät omia leikkejään, turvallisesti aikuisten lähellä. Silti aikuiset unohtivat jälleen kerran, että paikalla on lapsia. Puheet ja sanat olivat rumia, äänenpainot halveksuvia. Puhuttiin vain pahaa toisista. Kukaan ei huomioinut lasten paikallaoloa, ei siksi, että he olisivat aikuisia tarvinneet viihdytykseen, vaan siksi, että he kuulivat kaiken, omaksuivat ja havainnoivat aikuisia oman leikkinsä lomassa. Lapset olivat näkymättömiä.

Teki pahaa. Oksetti ihan fyysisesti. Muistin, miksi en ole halunnut omia lapsiani tähän ympäristöön alttiiksi liian paljon. Haluan opettaa lapsilleni välittämistä, suvaitsevaisuutta, positiivisuutta ja sivistyneisyyttä.

Siirryin kahvin jälkeen lasten kanssa lattialle. Yhtä paljon siksi, että halusin olla erossa aikuisten puheista, ja yhtä paljon siksi, että halusin siirtää lasten korvat pois keskustelusta. Pienet pojat ja tytöt tuntuivat pehmeiltä sylissä ja heidän seurassaan oli helpompi hengittää. En ole itsekään hyvä ihminen, mutta toivon etten koskaan alennu tuolle tasolle, jolla nyt oltiin.

Hykertelen

Tänä viikonloppuna saan lukea jotain, mitä kovin moni ei ole saanut vielä lukea. Jotain, minkä muut ehkä lukevat joskus myöhemmin ja keskustelevat siitä. Minulla on ystävä, joka on kirjailija! 

Tänä viikonloppuna minulla ei myöskään ole aikatauluja. Teen asioita, jotka ovat tavallisia, mutta siinä aikataulussa kuin haluan ja jaksan ja innostun. Ehkä siivoan, ehkä en. Taidan siirrellä huonekalujen paikkaa, tai sitten en. Käy kukkakaupassa, ihan oikeasti käyn. Ja ehdottomasti, poltan kynttilöitä. Olen ja ihmettelen, saan aikaan mutta en suorita. Katsotaan miten minun käy.

Mutta ihan ensisijaisesti hykertelen. En uskalla vielä aloittaa kirjan lukemista. Jätän kakussa kermavaahdon viimeiseksi ja kirjan illaksi. Parhaat palat viimeiseksi.

Elämä-ähky

Nyt on niin paljon kaikkea. Eikä ole vielä edes ähkyin aika vuodesta. Toisina päivinä ahdistun kaikesta siitä, mitä on edessä ja tehtävänä, toisina päivinä hykertelen onnesta, kun olen päivän aikana saanut niin monta ihanaa asiaa osakseni.

Jos tekee saa. On helppoa olla aktiivinen, osallistua ja saada päivänsä täytettyä. Vai onko? Eräänä päivänä pitkän rupeaman ja erilaisten minuuttiaikataululla suoritettujen vaihtojen jälkeen päivitin facebookin. Myhäilin tyytyväisenä täyttä elämääni ja kirjoitin, että kaikesta kiireestä huolimatta olen tyytyväinen. Eräs ystäväni kommentoi jotain sen suuntaista, että on helppo olla tyytyväinen, jos voi valita sen.

Totta! Tunne siitä, että päivissä on sisältöä ja kiire on ärsyttävää mutta ihanaa, syntyy vain siitä, että voi valita. Jos ei ole mitään, millä päivänsä täyttää, tai sen joutuu täyttämään pakkotahtisesti, ei voi olla onnellinen. Vapaus. Jälleen kerran olen elämäni perusteeman äärellä. Miten moni asia onkaan linkitetty siihen, että voi valita, on vapaus valita.

Minä olen onnellisessa asemassa. Minulla on asiat hyvin ja vaikka välillä tuntuu, että jollain muulla on paremmin, en uskalla sanoa sitä edes ääneen. Silti tiedän, että monikaan ei vaihtaisi paikkaa kanssani. Ne, jotka minut oikeasti tuntevat. Kaiken sen näkyvän lisäksi kannan mukanani asioita, joita ei kukaan halua. Sellaisia asioita on jokaisella, en ole sinisilmäinen. Siksi olen onnellinen siitä, että minulla on vielä vapaus. Jos sen menetän, menetän kaiken.