Olin eilen kylässä läheisten tuttavien luona. He olivat kutsuneet luokseen ihmisiä juhlistamaan erästä asiaa elämässään pienellä porukalla. Mukana oli aikuisia ja lapsia; teineistä leikki-ikäisiin. Tiedän, että heidän ajatuksensa ja ajatusmaailmansa poikkeavat omastani. Tiedän, että heidän käsityksensä maailmasta on erilainen ja tunnen heidät lähes koko elämäni ajalta. Silti jälleen kerran järkytyin siitä, miten kaukana olemmekaan ajatuksiltamme. Illan aikana aikuiset keskustelivat sohvalla ja lapset leikkivät omia leikkejään, turvallisesti aikuisten lähellä. Silti aikuiset unohtivat jälleen kerran, että paikalla on lapsia. Puheet ja sanat olivat rumia, äänenpainot halveksuvia. Puhuttiin vain pahaa toisista. Kukaan ei huomioinut lasten paikallaoloa, ei siksi, että he olisivat aikuisia tarvinneet viihdytykseen, vaan siksi, että he kuulivat kaiken, omaksuivat ja havainnoivat aikuisia oman leikkinsä lomassa. Lapset olivat näkymättömiä.
Teki pahaa. Oksetti ihan fyysisesti. Muistin, miksi en ole halunnut omia lapsiani tähän ympäristöön alttiiksi liian paljon. Haluan opettaa lapsilleni välittämistä, suvaitsevaisuutta, positiivisuutta ja sivistyneisyyttä.
Siirryin kahvin jälkeen lasten kanssa lattialle. Yhtä paljon siksi, että halusin olla erossa aikuisten puheista, ja yhtä paljon siksi, että halusin siirtää lasten korvat pois keskustelusta. Pienet pojat ja tytöt tuntuivat pehmeiltä sylissä ja heidän seurassaan oli helpompi hengittää. En ole itsekään hyvä ihminen, mutta toivon etten koskaan alennu tuolle tasolle, jolla nyt oltiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti