Hassua miten paljon lomalla oppii itsestään, kun on aikaa miettiä asioita. Jokaisella lomalla tuntuu, että aivoni käyvät ylikierroksilla. En mieti juurikaan työasioita, osaan tässä suhteessa rajata, vaan käyn läpi omaa elämääni ja siihen kuuluvia ihmisiä. Paneudun omiin tunteisiini ja siihen, miksi minusta tuntuu siltä kuin tuntuu.
Ikä tuo tulleessaan perässä ja mukana raahattavan eletyn elämän. Sen kanssa taaperretaan päivä kerrallaan. Välillä tuntuu, että sen eletyn voisi jättää pois kyydistä, mutta kuunnellessani isovanhempiani, tiedän että ei se sieltä mihinkään katoa, sen kanssa on vaan opittava elämään.
Olen ymmärtänyt itsestäni monta asiaa. Ensinnäkin sen, että olen asioiden selvittäjätyyppi. Haluan käsitellä ihmisten väliset asiat riittävän hyvin. Jos olen saanut asian käsitellä, en jää märehtimään vaan voin jatkaa elämää ja antaa anteeksi, unohtaa ja aloittaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olen siis helppo. Mutta vaadin käsittelyn. Avoimen, ymmärtävän ja rehellisen. Ilman sitä, en lopullisesti unohda. Molemmista tavoista on kokemusta ja kiitän itseäni siitä, että en jätä selvittämättä ja uskallan käsitellä vaikeitakin asioita. Sen sijaan en kiitä itseäni siitä, että toisen casen kohdalla en edes viitsi enää avata solmua uudestaan. Henkilö ei ole niin kypsä ihmisenä, että asia tulisi koskaan kunnolla rehellisesti ja avoimesti selvitettyä. Olen siis näennäisselvitetty-tilassa ja siinä pysytään. Koska osaan päästää irti ja sen tein.
Tein itselleni myös nelikentän, sillä tajusin että haluan kirjata joitain asioita ylös, jotta ne toteutuvat. En usko aarrekarttoihin mutta uskon aukikirjoittamisen voimaan. Siihen, että kun sanoo asiat itselleen kirjoittamalla, ne alkavat toteuttaa itseään. Kun luen vanhoja blogitekstejäni, voin edelleen samaistua niihin tunteisiin, joita silloin tunsin ja mitä koin. Ja edelleen kirjoittaisin samoin. Kirjoittaminen on sielun avaamista ja kaipaan sitä aina kun alan kirjoittaa. Silti kirjoitan liian harvoin.
