Olen onnekas, koska minulla on useita erilaisia ystäväpiirejä. Ne sisältävät omia arvostuksia, ajatusmaailmoja ja käsityksiä. Olen saanut nähdä, kuulla, kokea ja tuntea niitä. Mielessäni jaan näitä kahteen erilaiseen maailmaan. Sellaiseen, jossa piirit ja katsantokannat ovat suuret. Suuremmat kuin omat ajatukset. Sellaiset, missä voidaan ymmärtää, tajuta toisia ja erilaisuutta. On koettu, on nähty. Toinen on pienemmän perspektiivin piiri. Sellainen, jossa ihmeellistä kyllä omat heikkoudet nähdään muissa ja niitä ihmetellään. Omat puutteet heijastuvat muista. Itse on keskellä ja jollain tavalla oman itsen pönkittäminen on keskiössä vaikka asiaa lähestyisi miltä kantilta tahansa.
Meissä jokaisessa on jotain pientä, pikkusieluista, itsekästä. Se on inhimillistä ja ihmisyyttä. Sitä on helppo ymmärtää ja olla toisaalta helpottunut, koska sitä on itselläänkin. Sen tunnistaa ja sen tietää, mutta sitä on kovin vaikea joskus peittää, salata tai pitää poissa. Toisessa sen näkee vielä selvemmin, siksi on hankala sanoa, miten se minussa ulospäin näkyy. Mutta jokaisessa on myös avarakatseisuutta, hyvyyttä, sydämen sivistystä. Juuri sitä, mitä ihmisissä kaipaan ja ihailen. Sitä on toisissa niin hirvittävän paljon enemmän ja rakastan sitä seikkaa, että tunnen näitä ihmisiä paljon. Heidän seurassaan voin hyvin, ja oma pienuuteni näkyy mutta tiedän että sekin hyväksytään. Sanonta siitä, että kannattaa aina hakeutua itseään parempien seuraan on minulle helppoa. Nautin niistä hetkistä, jolloin saan tavata näitä itseäni parempia. Ja sanon tämän täysin ilman kynsiä ja hampaita. Sillä näiden ihmisten seurassa en koskaan koe, että minun pienuudelleni naurettaisiin, päinvastoin. Saan olla ihan se, kuka olen.
Kuinka kiitollinen voi ihminen ollakaan ystävistään. Molemmista erilaisista.
