Merry Christmas, its over

Eilen myöhään illalla suorastaan riehaannuin. Tajusin, että joulu on ohi, lomaa on vielä viikko ja mitään ei ole pakko tehdä. Voimaannuin suuresti! Olen oppinut "pitämään" joulusta. En ole sen suhteen ollut koskaan traumaattinen, vaan joulu on aidosti kiva juhla, aina ollut. Mutta silti. Se ei ole minun juhlani, selvästikään. On jouluja, jotka ovat kivoja, ja on jouluja, joista on kiva päästä ohi. Ilman, että mitään sen suurempaa ikävää on edes tapahtunut. Joulu vaan ahdistaa. Tänä vuonna olimme ensimmäisen kerran uudessa kodissa, mietimme jokaisen joulukoristeen paikan uudelleen ja loimme tänne joulua.Olen helpottunut, koska aiempina vuosina veljeni ovat viettäneet joulua meillä. Muistot noista jouluista jäivät vanhaan kotiin. Silti alitajunnassa ehkä asia on ollut mielessä, sillä joulupäivänä olisi ollut veljeni syntymäpäivä.

Mutta nyt olen selvinnyt tästäkin. Uutta vuotta kohti uudella energialla. Voi kuinka odotankin vuotta 2017!

Sitä miltä se näyttää

Moni asia ei ole sitä miltä se näyttää. Moni asia saa kuitenkin merkityksensä se mukaan, miten se meille näyttäytyy. Jos lähdet lomamatkalle, matkan muistikuviin ajautuu sellaisiakin asioita, joilla ei ole merkitystä matkan kanssa. Sää, kadonnut matkalaukku, huono palvelu hotellin respassa. Joskus matkan huumassa eivät ulkoiset seikat vaikuta, mutta yllättävän paljon esimerkiksi sää vaikuttaa kokemuksiamme. Viikon loma auringossa, jota on odotettu pitkään, saa tylsän merkityksen koko viikon sateen jälkeen.

Samalla tavalla sitä lukee asioita sen mukaan miltä ne näyttävät. Eilen ja tänään on ollut facebook täynnä kuvia täydellisistä jouluista. Olen hieman tuskastuneena selannut kuvia, toisaalta ymmärtäen että me kaikki jaamme meille tärkeitä asioita. Toisaalta ajatellen, että kuvien taakse sisältyy niitä tarinoita, joita ei haluta kertoa. Ihan samalla tavalla kuin täällä meillä. Vaikka joulu on ihanaa aikaa, en vaan päässyt jouluntunnelmaan. Miksi. Hmm, kysehän on usein seurasta, jossa juhlan vietät. Olin henkisesti etukäteen valmistautunut kaikkeen, mutta silti kaiken ennakoimani tapahtuessa, olin pettynyt. Toivoin, että tällä kertaa olisi ollut toisin. Edes ennakointi ei vähennä pettymystä, joka tarttui myös muihin perheenjäseniin.

Toisaalta, nyt kun tuo tekohymyinen aatto on eletty läpi, voidaan olla kuten halutaan. Parasta joulussa siis tänä vuonna ennakkovalmistautuminen ja joulun odotus ja aatonjälkeinen aika. Ihan kamalaa, mutta totta.

Luulen, että ensi vuotta varten kannattaisi kirjoittaa seuraavan joulun muistiin opit tästä vuodesta. Kohta 1. Vietä joulu oman perheen kesken, ja tapaa "heidät" vasta myöhemmin...

Panostetaan laatuun

Vähemmän on enemmän, laadusta ei tingitä ja mitä näitä nyt on. Tavaraahan sillä yleensä tarkoitetaan mutta oikeasti laatua pitäisi löytyä enemmän muista asioista. Ihmissuhteista, ajatuksista ja teoista. Hyvä laadukas ihmissuhde vastaa kymmentä huonoa, johan tuo on todistettu kehityspsykologisilla tutkimuksillakin todeksi. Yksi ainoa hyvä ihmissuhde lapsuudessa pelastaa.

Pystyn helposti määrittelemään laadukkaan ihmissuhteen tuntomerkit omassa elämässä. Onneksi niitä on useita ja mitä useamman joulun tai kesän näen (eli vanhenen) sitä enemmän osaan niitä arvostaa. Laadukas ihmissuhde on tasa-arvoinen, tasapuolinen, avoin, älykäs, kunnioittava ja itseään huumorilla tutkiskeleva. Näitä ihmisiä tavatessa ja heidän kanssaan elämää eläessä, tuntuu että kasvaa itsekin ihmisenä, antaa muillekin enemmän ja ennenkaikkea, tuntee olonsa hyväksi. Ei katkeroidu eikä tunne olevansa väärässä paikassa.

Huomaanko kuinka muutun?

On jännittävä seurata vierestä erilaisten ihmisten kasvua ja kehitystä. Omien lasten tietysti mutta myös muiden. Nähdä vuosien saatossa, miten ihminen ja ajatukset muuttuvat, yleensä loiventuvat, muuttuvat maailmaa ja muita kohtaan armollisemmiksi. Usein myös itseä kohtaan. Monesti on nähtävissä tietynlaisia kehityskaaria, jotka tunnistaa. Sen, kun ihmisillä ei ole perhettä, kun tulee lapsia, teinien vanhemmat, eroprosessit... Monesti ulkopuolelta näkee yhteneväisyyksiä, voi jopa ennustaa tai sanoa, että odota rauhassa, muutaman vuoden päästä et edes muista tätä kohtaa näin rankkana tai että tämäkin vaihe menee ohi ja tulet kaipaamaan sitä.

Entä omalla kohdalla. Itsestään ei niin helposti huomaaa muutoksia. Luulee olevansa aina samanlainen. Luulee, että on aina ajatellut jollain tavalla. Luulee, että ei olisi muuttunut. Mutta on. On ihan hirveästi ja sen näkee vasta kun sitä oikein pysähtyy miettimään. Huomaa, että ennen olisin itseasiassa ajatellut tästä toisin. Sillä on se maailma minuakin kasvattanut, vaikka en ole sitä tajunnut.

Peilinä itselleen oleminen on vaikeinta, mutta hirvittävän usein ei tule asiasta keskusteltua edes ystävien kanssa, vaikka huomioita tekeekin.

Rikkinäiset puhelimet

Jälleen kerran havahduin siihen, että hyvä tarkoitus ei riitä. On myös osattava viestiä oikein. Kaunis ajatus ei riitä, on osattava viestiä se oikein. Eikä nekään vielä riitä. Sillä kuulijalla on oma asenne, ajatus, oletus, jonka pohjalta hän viestin tulkitsee. Nimenomaan tulkitsee.

Miksi on niin paljon ihmisiä, joiden ensimmäinen ajatus on se, että tässä piilee jotain mätää. Kyseessä on huijaus, tai tuo ei kerro kaikkea. Ei haluta uskoa hyvää, tai edes sitä mitä tarkoitetaan.

Pahinta on se, että tulkitsija jakaa oman totuutensa ja se on yleensä todella mielenkiintoinen. Paljon mielenkiintoisempi kuin alkuperäinen, tylsä, neutraali, hyvääkin tarkoittava viesti. Se, että viestistä saadaan ulos jotain mässäiltävää, on ehdottomasti kivempaa.

Korjaan rikkinäisiä puhelimia työssä paljon. Hämmästelen ja tunnen itseni välillä sinisilmäiseksi. Pahin viattomuus on kuitenkin jo ohitettu, ihan joka asiassa en mene halpaan. Olen oppinut, karaistunut ja osaan jo ennakoidakin.

Mutta entä yksityiselämässä. Vaikeampaa, eikä se ole edes minun työtäni. En aina pysty enkä (valitettavaa kyllä) edes jaksa oikoa aina solmuisia asioita. Odotan, että universumi korjaa pahimmat rikot ja toivon, että paha saa palkkansa. Yksityiselämässä minulla ei ole roolia, kaikki tuntuu enemmän ja kovempaa. Totu siihen ei kai koskaan.

En minä tiedä, haluanko aina itsekään ymmärtää oikein?

Epävakaat ja vastuuttomat

Mua on alkanut häiritsemään sosiaalisen median vaikutus omaan mielentilaan. Se, että ihan omissakin facebook-kavereissa ja erityisesti ryhmissä, on ihmeellisiä jänkyttäjiä, epävakaita negatiivisten asioiden roiskijoita, itsensä kuulluksi tekeviä ennustamattomia tyyppejä. Sellaisia, joiden mielestä jos kaikki ei mene kuten he haluavat, on tehtävä valitus, kirjoitettavan siitä someen ja saatava hyvitys julkisesti ilman että keskustelisi ensin vastapuolen kanssa ja selvittäisi asiaa. Sellaisia, joiden teksteistä huokuu läpi se, että häntä ole joskus elämässä nähty, sellaisia, joilla on tarve nostaa itseään, aikuisia ihmisiä vailla vastuuta. Vastuuttomia.

Näiden ihmisten kanssa ei kannata väitellä, käsitellä asioita faktapohjaisesti tai nousta asian tiimoilta helikopteriperspektiiviin. Ei kannata yrittää irroittuatua omasta näkökulmasta, nähdä toisen ihmisen jaksaminen, tilanne tai syyt. Noup. Elämä on mustavalkoista ja ymmärrystä kaipaa ainoastaan hän. Ihmeellisintä on, että tyypit uskovat ihan täysin omaan totuuteensa. Vain ja ainoastaan. Kyseenalaistamatta.

Näiden ihmisten jäljiltä tehdään paljon työtä, kun asioita selvitellään ja järjestellään. Korjataan pahaa mieltä ja toivutaan. Yritetään ymmärtää. Samaan aikaan tyyppi roiskii jo muualla uuden asian pitkin seiniä. Siinä menee ihan tavallisten ihmisten aikaa ja erityisesti jaksamista, mutta voin vain kuvitella, että niin menee varmasti myös ammatti-ihmisten elämästä iso osa näiden tyyppien kanssa työskentelyyn. Voimavaroja on pakko kohdistaa näihin, vaikka jollain olisi ihan oikeakin tarve. Sillä nämä tyypit eivät muutu. He ottavat aina, mitä haluavat. Huutavat kovempaa kuin kukaan muu.

Onneksi on vakaita, tasaisia, itsetuntoisia, ennustettavia ystäviä. Nautin teistä ja mukautan some-asetuksia niin, etten näe kaikkien ihmisten somejakoja.

Muutoksen tuulia

Vähän aikaa sitten havahduin siihen, että viimeisinä vuosina elämässäni on ollut niin paljon muutoksia, sekä isoja, että pieniä, etten enää osaa ajatella kovin stabiilia tilaa normaaliksi. Eniten muutoksia on töissä, jossa pallot ovat kokoajan ilmassa. Eivät ehkä joka alueella, mutta omassa työssäni olen oppinut pitämään kaikki ajatukset irti pulteista. Jotta voi olla mukana tämän maailman menossa, ei kannata viirivehkaa viedä työpöydän kulmalle kukertamaan. Omituisella tavalla tuo muutoksisuus on livahtanut elämään ja nyt en osaa enää ajatella sen olevan kovin pahakaan juttu.

Omassa elämässä muutokset ovat tunnemaailmaltaan suurempia ja koskettavat enemmän, mutta olen ottanut niihinkin perspektiiviä rankasti. On oikeastaan ihan sama, miten kovilla ammutaan, uskoisin, että selviän. Sen sijaan huomaan, että en ole tietenkään ainoa, jolla on elämässä turbulenssia. Heräsin huomaamaan tämän viime lauantaina. Ihan vaan juteltuani ystäväni kanssa tajusin, että kytee se pinnan alla muillakin, enkä ole hänen kohtalostaan ollenkaan kateellinen. Jokaisella meillä on taakkansa, ja jokainen kestää ja käsittelee sen tavallaan. En vertaile elämääni keneenkään, olen päättänyt olla onnellinen tässä omassani. Sydämessäni rauha tämän päätöksen vuoksi.

Sen sijaan muutoksessa elämisen helppous hämmentää minua. Tänään kuulin ison muutoksen työssäni, joka koskettaa minua. Sen kanssa eletään ja ihmeekseni tajusin, että mahdollisuuksia avautuu nyt useampaan suuntaan. Jään mielenkiinnolla odottamaan miten universumi ratkaisee tilanteen, sillä odotan hetken. Ihan vaan siksi, että kuulisin sen kuiskauksen, mihin suuntaan mennä. En pelkää. Tätäkään. Let the wind blow!

Kohtuullisuus

Välillä tuntuu jotenkin kohtuuttomalta. Se, että itse joustaa, säntäilee, jaksaa ja venyy. Tekee sen siksi, että asiat sujuivat, kaikilla olisi hyvä mieli ja elämää olisi kivaa muillakin kuin minulla. Sitten tulee tyyppi, joka pitää kaikkea tässä maailmassa ihan kohtuuttomana. Silti pitää kohtuullisena sitä, että muut ovat kohtuullisia. Kunhan siis hänen ei tarvitse, kunhan muut joustavat.

Jostain syystä oma venyminen ärsyttää itseäkin. Ei siitä kenellekään voi kiukutella, kun sen omasta vapaasta tahdosta tekee, eikä kukaan sitä itseasiassa vaadi. Vain itseltään sitä vaatii. Silloin joskus ne tyypit, jotka ovat minun mielestäni kohtuuttomia, eivät vaan tunnu kivoilta. Kapinoin mielessäni.

Miksi en sitten kapinoi ääneen tai ole kohtuullisempi itselleni? Siksi, että se ei ensinnäkään ole edes sen kohtuuttuman syy, että minä yritän olla kohtuullinen. Siksi, että minä kuitenkin haluan, että jos voin omalla tekemiselläni edistää asioita tai ihmisten hyvää tuulta, teen sen ennemmin kuin kiukkuan ja olen kohtuuton. Siksikin, että minun elämäni ei ole kohtuutonta. Saan brunssailla ystävien kanssa lauantai-aamuisin ja minulla on työ, perhe ja terveyttä. En kehtaa olla kohtuuton, vaikka joku toinen kehtaa tässä tilanteessakin.

Mietin milloin kohtuuttomuuteni rajat repeilevät? Ehkä eivät koskaan, sillä jos ne olisivat tulleet vastaan, se hetki olisi jo tullut. Tällainen minä olen. Kohtuullinen. 

Älkää silti luulko, että olen sitä mielessäni. En arvosta sinua kohtuuton ihminen, en vain sano sitä ääneen.

Myötähäpeä

Olin eilen kylässä läheisten tuttavien luona. He olivat kutsuneet luokseen ihmisiä juhlistamaan erästä asiaa elämässään pienellä porukalla. Mukana oli aikuisia ja lapsia; teineistä leikki-ikäisiin. Tiedän, että heidän ajatuksensa ja ajatusmaailmansa poikkeavat omastani. Tiedän, että heidän käsityksensä maailmasta on erilainen ja tunnen heidät lähes koko elämäni ajalta. Silti jälleen kerran järkytyin siitä, miten kaukana olemmekaan ajatuksiltamme. Illan aikana aikuiset keskustelivat sohvalla ja lapset leikkivät omia leikkejään, turvallisesti aikuisten lähellä. Silti aikuiset unohtivat jälleen kerran, että paikalla on lapsia. Puheet ja sanat olivat rumia, äänenpainot halveksuvia. Puhuttiin vain pahaa toisista. Kukaan ei huomioinut lasten paikallaoloa, ei siksi, että he olisivat aikuisia tarvinneet viihdytykseen, vaan siksi, että he kuulivat kaiken, omaksuivat ja havainnoivat aikuisia oman leikkinsä lomassa. Lapset olivat näkymättömiä.

Teki pahaa. Oksetti ihan fyysisesti. Muistin, miksi en ole halunnut omia lapsiani tähän ympäristöön alttiiksi liian paljon. Haluan opettaa lapsilleni välittämistä, suvaitsevaisuutta, positiivisuutta ja sivistyneisyyttä.

Siirryin kahvin jälkeen lasten kanssa lattialle. Yhtä paljon siksi, että halusin olla erossa aikuisten puheista, ja yhtä paljon siksi, että halusin siirtää lasten korvat pois keskustelusta. Pienet pojat ja tytöt tuntuivat pehmeiltä sylissä ja heidän seurassaan oli helpompi hengittää. En ole itsekään hyvä ihminen, mutta toivon etten koskaan alennu tuolle tasolle, jolla nyt oltiin.

Hykertelen

Tänä viikonloppuna saan lukea jotain, mitä kovin moni ei ole saanut vielä lukea. Jotain, minkä muut ehkä lukevat joskus myöhemmin ja keskustelevat siitä. Minulla on ystävä, joka on kirjailija! 

Tänä viikonloppuna minulla ei myöskään ole aikatauluja. Teen asioita, jotka ovat tavallisia, mutta siinä aikataulussa kuin haluan ja jaksan ja innostun. Ehkä siivoan, ehkä en. Taidan siirrellä huonekalujen paikkaa, tai sitten en. Käy kukkakaupassa, ihan oikeasti käyn. Ja ehdottomasti, poltan kynttilöitä. Olen ja ihmettelen, saan aikaan mutta en suorita. Katsotaan miten minun käy.

Mutta ihan ensisijaisesti hykertelen. En uskalla vielä aloittaa kirjan lukemista. Jätän kakussa kermavaahdon viimeiseksi ja kirjan illaksi. Parhaat palat viimeiseksi.

Elämä-ähky

Nyt on niin paljon kaikkea. Eikä ole vielä edes ähkyin aika vuodesta. Toisina päivinä ahdistun kaikesta siitä, mitä on edessä ja tehtävänä, toisina päivinä hykertelen onnesta, kun olen päivän aikana saanut niin monta ihanaa asiaa osakseni.

Jos tekee saa. On helppoa olla aktiivinen, osallistua ja saada päivänsä täytettyä. Vai onko? Eräänä päivänä pitkän rupeaman ja erilaisten minuuttiaikataululla suoritettujen vaihtojen jälkeen päivitin facebookin. Myhäilin tyytyväisenä täyttä elämääni ja kirjoitin, että kaikesta kiireestä huolimatta olen tyytyväinen. Eräs ystäväni kommentoi jotain sen suuntaista, että on helppo olla tyytyväinen, jos voi valita sen.

Totta! Tunne siitä, että päivissä on sisältöä ja kiire on ärsyttävää mutta ihanaa, syntyy vain siitä, että voi valita. Jos ei ole mitään, millä päivänsä täyttää, tai sen joutuu täyttämään pakkotahtisesti, ei voi olla onnellinen. Vapaus. Jälleen kerran olen elämäni perusteeman äärellä. Miten moni asia onkaan linkitetty siihen, että voi valita, on vapaus valita.

Minä olen onnellisessa asemassa. Minulla on asiat hyvin ja vaikka välillä tuntuu, että jollain muulla on paremmin, en uskalla sanoa sitä edes ääneen. Silti tiedän, että monikaan ei vaihtaisi paikkaa kanssani. Ne, jotka minut oikeasti tuntevat. Kaiken sen näkyvän lisäksi kannan mukanani asioita, joita ei kukaan halua. Sellaisia asioita on jokaisella, en ole sinisilmäinen. Siksi olen onnellinen siitä, että minulla on vielä vapaus. Jos sen menetän, menetän kaiken. 

Uskonko sivistykseen?

Sivistys ei ole mielestäni venäläisiä klassikoita, eikä hienoja teatteriesityksiä. Se ei ole oppineisuutta, eikä kirjakielen puhumista. Sivistys on kykyä ymmärtää laajemmin maailmaa ja asioita, nähdä kauneutta ja hyvyyttä, sekä tuntea tunteita myös itsensä ulkopuolelta. 

Tätä ei ole, jos elämä on perustarpeiden tyydyttämistä tai kuolemaa vastaan taistelua. Sivistys syntyy rauhassa. Sananmukaisesti.

Meillä Suomessa on mahdollisuudet sivistykseen, sillä meille on annettu rauhaa, perusturvaa ja tasa-arvoista koulutusta jo pitkään. Miksi nyt tuntuu, että sivistys on katoamassa. Se puhdas kauneuden ja rauhan tavoittelu, tyyneys ja toisen puolestakin tunteminen?

Uskonko siihen, että taiteella on mahdollisuus kasvattaa sivistystä? Uskon. Kirjat, musiikki, teatteri, kuvataide. Kaikki se kasvattaa ihmisen kykyä nähdä kauneutta ja oppia asioita myös muun kuin o-p-e-t-t-a-m-i-s-e-n kautta. Sisäisesti, hiljaa, rauhassa. Kun mahdollisuudet nähdä teatteria, näyttelyitä, kuulla konsertteja vähenevät, sivistys vaimenee. Onko nyt käynyt niin. Kauneus katoaa. Jää vain taistelu. Kovuus. Pinnallisuus.

En ole taiteellinen ihminen. Silti uskon näiden asioiden yhteyteen.

Muurahaiset

Joskus mietin, että olisiko muurahaisen elämä onnellisempaa, kuin tämä hyvinvointiyhteiskunnan ihmisen? Me mietimme kamalasti sitä, mikä on työn ja vapaa-ajan oikea suhde, sitä, miten ottaa omaa aikaa ja miten muistaa itseään riittävästi. Vellomme siinä maastossa, että stressaannumme jo pelkästä oman hyvinvoinnin suunnittelusta ja pahoitamme mielemme, jos emme osaa ottaa riittävästi zen-aikaa ja joogata, saati kuunnella sateen ropinaa.

Jos olisi muurahainen, voisi vaan tehdä ja tehdä ja tehdä. Ei miettisi mitään pilateshössötyksiä eikä sitä, ottaisiko syksyllä jumppatuntien sekaan jotain rentoutustunteja tai vaikka valokuvauskurssin tasapainottamaan. Ei stressaisi lähettämättömistä lapsen rippijuhlien kiitos-korteista, eikä siitä, että koulu alkaa ja lasten päivärytmi koostuu yökyläilyista kavereiden luona tai kavereiden meillä, ja pääasiallinen janojuoma on coca cola- koska et ole vahtimassa mitä öisin juodaan, koska nukut, koska olet jo töissä loman jäljiltä.

Muurahainen vaan selviytyy vaistojensa varassa päivästä toiseen. Geeneissä on kirjotettuna oma rooli ja jalat vievät, kroppa kantaa. Pikkusen on turhan lepsua tämä ihmisen elämä.

Sanoa vai ei?

Törmään nykyään usein ajatukseen, että jotain olisi voinut jättää sanomatta. Minä itse tai joku muu. Sillä kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen, ja aina voi miettiä miten jonkun asian sanoo. Olen allergisoitunut sellaiselle tosissaan sanotulle tai kirjoitetulle bullshitille. Sellaiselle tekstille, jossa sanotaan juuri niitä asioita, joita meidän odotetaan sanovan. Sille, että sanotaan "oikeita" asioita "oikeissa" paikoissa. No, vastapainoksi inhoan myös sitä, että sanotaan ilkeitä, rujoja, tyhmiä tai tuhmia asioita väärissä paikoissa, joilla vastustetaan edellämainittua. Sillä eikö voi olla sanomatta, jos ei voi sanoa mitään kaunista, tai mitään sellaista, mitä oikeasti tarkoittaa?

Haluan laatua. Sitä, että kun juttelen ihmisten kanssa, voidaan jutella avoimesti ja suoraan. Silti kohteliaasti ja toista kunnioittaen. Oikeista asioista. En jaksa pinnallisia tai itsensä erinomaisuutta korostavia tyyppejä. Maailma on täynnä ihania, fiksuja, viisaita ihmisiä, mutta he eivät jostain syystä koskaan sorru kehumaan itseään, vaan teot puhuvat heidän puolestaan. En jaksa samoista syistä lukea ihan kaikkea mitä netti tarjoaa.

En uskalla väittää olevani toiveeni kaltainen ihminen, mutta lupaan pysyvästi parantaa kommunikaatiotani siihen suuntaan, että minun kanssani ei tarvitse tuntea alemmuutta tai huonommuutta. Lupaan, että jos ihquttelen tai muruttelen, teen sen huumorimielessä ja sen ymmärtää jokainen tai sitten tarkoitan sitä oikeasti. Lupaan, että en aliarvioi sitä henkilöä, jonka kanssa olen tekemisissä. Sillä en ole erinomaisin enkä viisain tässä maailmassa ja lupaan muistaa sen. 

Ystävyydestä potenssiin kaksi

Eilen yllättäen hyppäsin ystävän autoon ja vietin hänen kanssaan hetken illalla kahdestaan. Tarkoitus ei ollut keskustella mistään syvällisemmästä, ainoastaan vaihtaa kuulumisia lasten uidessa, mutta päädyimme pinnan alle. 

Ystävyys on jännä juttu. Se on hirvittävän tärkeää lapsille ja nuorille ystävien muodossa, sillä ystävät muodostavat ratkaisevan suuren osan hyvinvoinnista, ihan konkreettisesti. Lapsilla ei kuitenkaan ole kykyä erotella ystäviä hyvässä eikä pahassa. Näennäinen ystävyys, jossa ollaan sen vuoksi että asutaan lähekkäin tai ollaan aina oltu samassa päiväkotiryhmässä tai luokalla, ehkä näin ajauduttu yhteen, ei välttämättä ole kummallekaan kasvun kannalta paras vaihtoehto, mutta lapsellahan ei ole vertailupohjaa, eikä hän voi tietää, miltä se OIKEA ystävyys tuntuu ja pitääkö ystävyyden tuntua tältä vai ei?

Peruskoulun jälkeen alkaa ehkä jo olla ymmärrystä siitä, mitä itse ystäviltään haluaa. Peruskoulun ystävyyksien ehkä purkautuessa tai etääntyessä lasten lähdettyä lukioon tai ammattikouluun, löytyy uusia ystävyyksiä, joihin uskaltaa jo vaikuttaa, hakeutua tietynlaiseen seuraan tai olla hakeutumatta. Paljon on kyse myös itsetuntemuksen lisääntymisestä.

Miten ihanaa onkaan, kun ystävyys kantaa läpi päiväkodin, koulun ja siitäkin eteenpäin. Ja miten vapauttavaa onkaan, kun joskus tiet jonkun tietyn ihmisen kanssa erkaantuvat, vaikka se aluksi tuntuisikin maailmanlopulta. Näitä me mietimme, kun pohdimme omien lastemme ystävyyksiä ja niissä pinnalla olevia tilanteita juuri nyt. Sillä vanhempana lasten ystävyyksiin puuttuminen on herkkää aluetta. 

Ajauduimme pohtimaan myös omia ystäviämme ja sitä mahtavuutta, jota se elämään tuo. Sitä, miten toisen kanssa voi puhua äitisuhteesta ja toisen kanssa olla pinnallisemman hömpän parissa enemmän. Ja miten kaikkea sitä tarvitaan ja sen hyväksyy sellaisenaan. Sillä aikuisena voi valita. Aikuisena tietää mitä haluaa ja aikuisena voi jopa ottaa etäisyyttä, jos ei tunne läheisyyttä. Siksi potenssiin kaksi. Ystävyydestä keskustelua ystävän kanssa.

Tämä kaupunki

Tämä kaupunki saa minut nykyään usein ilahtumaan. Ihan yllättäen ja odottamatta. Se tarjoaa sellaisia pieniä iloja, joita en muista olevan ja yhtäkkiä ne ovatkin.

Kun on asunut pitkään yhdessä kaupungissa, syntynyt, opiskellut ja harrastanut, on saanut niin tiiviin ja tutun ympäristön ihmisineen ja paikkoineen, että ei edes ehkä osaa sitä arvostaa. Voihan se olla ahdistavaakin, niin moni tuntee ja tietää. Mutta kun muuttaa pois, asettuu uuteen kaupunkiin, sitten toiseen ja vielä kolmanteen, olematta missään kovin pitkään, muutamia vuosia, kaipaa sitä. Sitä, että kaupan kassalla voi olla tuttu, harrastuspaikka on vanha koulusi tai sitä, että törmäät sukulaiseen tai ystävään ihan odottamatta. Sellaisia asioita, jotka tuottavat iloa ja muistoja. Niitä ei ole ollut pitkään aikaan.

Nyt kun olemme asuneet täällä, ihan toisessa paikkaa, muualla Suomessa, ei ehkä niin kauniissa tai suuressa, edes suositussa kaupungissa, olen vain asunut täällä. Toki tutustunut ihmisiin, rakentanut elämää, oppinut tuntemaan kaupan kassat ja hyllyvälit, en muistanut, että aika tuo iloa. Sitä, että ajan myötä tutustuu ihmisiin. Naapureihin, entisiin naapureihin, lasten kavereiden vanhempiin, harrastuksessa tavattuihin ihmisiin, työkavereihin jotka asuvat samalla paikkakunnalla. Tuttuihin naamoihin kaupoista, liikkeistä, kaduilta. Erityisesti sitä, että täälläkin on minulle "ne" ihmiset. Omat, rakkaat, luotettavat. Ystävät. Ihan oikeat ystävät. Sellaiset, joille voi soittaa lenkkikutsun ex tempore, sellaiset, joiden näkeminen ilahduttaa aina. Ne, jotka ovat tärkeitä ja asuvat lähellä. Sillä niitä, jotka ovat tärkeitä ja asuvat kaukana, on tosi paljon.

Siksi tämä kaupunki saa minut usein ilahtumaan, koska tapaan lenkkipolulla entisen naapurit, jotka jutustelevat meille yhteisistä asioista ja ihmisistä. Siksi, että voin nähdä kun ystäväni lähtee aamulla töihin tai siksi, että lapseni ystävien äidit soittavat ja pyytävät kahville. Ne ovat ihmisiloja, joita arvostan kyyneliin saakka. Voi elämä!

Tunsin taas itseni...

...hyödylliseksi. Loma loppui, työt alkoivat. Itseasiassa tein jo viime viikolla pari päivää töitä, mutta valuin ja vanuin ne läpi. En osannut tarttua, enkä olla toimelias. Siirsin seuraavaan viikkoon.

Ja tänään se alkoi. Työ. Oikeasti. Nukuin edeltävän yön hyvin ja tartuin toimeen. Se oli ihanaa. Uskallan siis todeta, että minulla on edelleen aivotoimintaa ja kykenen järkevään päätöksentekoon sekä toimintaan. Pystyn kommunikoimaan asiallisesti ja säntillisesti. Jipii!

Jokaisena vuonna loman jälkeen olen tuntenut lomaltapaluuahdistusta (what a word!) ja miettinyt mikä minusta tulee isona? Vaikka tiedän, että pidän työstäni ja se antaa erinomaisen täydellisen määrän haasteita ja onnistumisen tunteita, en silti voi välttyä tältä loman jälkeiseltä pohdiskelulta. Ehkä se on omatuntoni, joka sanoo, että työn pitäisi olla myös yhteiskunnallisesti merkityksellistä, esimerkiksi vanhusten, lasten tai työttömien parissa kuten aiemmat työni ovat olleet. Nyt on vain raakaa businesta. Mutta pidän siitä ja sen hektisyydestä. Sanon itselleni, että saan tehdä sitä, koska oikeasti nautin siitä. 

Eli jippii. Työt alkoivat.

Ilosta ja surusta.

Kevään ja kesän aikana olen miettinyt ystävyyden syvintä olemusta, jälleen kerran. Sitä, että ilossa ystävyys punnitaan, surussa myös. Koska itselleni on tälle vuodelle kertynyt molempia, ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin elämässä, olen voinut tehdä syvällistä havainnointia asian suhteen.

Suru. Kun ihmistä kohtaa suru, suuri suru, reagoi hän tavalla, jota on vaikea ennustaa. Näin olleen ystävyydessä punnitaan se, että osaa a) tunnustella ilmapiiriä ja lisäksi b) kunnioittaa toisen tapaa surra. Minulle suru on ensisijaisesti hyvin henkilökohtainen asia, jonka haluan käsitellä ensin yksin ja aina vain pala kerrallaan. En osaa musertua ja huutaa metsään kyynelehtien. Haluan palata asian äärelle, kun sen itse kestän ja ottaa etäisyyttä kun sitä tarvitsen. Mutta silti tarvitsen ystäviäni. Tarvitsen heitä kuuntelemaan silloin kun on sen aika. Kysymään pienesti, en tunkeilemaan. Jo sen näkeminen, että toinen muistaa, ymmärtää, tietää, on äärimmäisen tärkeää. Aina ei tarvita sanoja.

Kaikista ei ole tukemaan surussa. Ymmärrän sen todella hyvin ja en koskaan voisi loukkaantua siitä. Sen sijaan tuntuu kylmältä, jos ystävä selvästi haluaa unohtaa, ohittaa asian. Suruni on osa minua. Minua ei voi enää kohdata ilman sitä, vaikka en olisikaan tästä muuttunut.

Ilo. Kun ihmistä kohtaa ilo, joutuu hän miettimään, miten siihen reagoi ulkoisesti. Kaikki eivät kestä toisen ihmisen iloa. Suurin ystävyys punnitaan ilossa mukana elämisessä ja toisen puolesta iloitsemisessa. Kuinka tyhjältä tuntuu, kun ystävä ohittaa ilosi, ei koskaan palaa siihen eikä halua tunnustaa sitä.

Ystävyydessä kohdataan hiuksenhienoja tunnelmia, joiden kautta ystävyys rakentuu. Jos kerrot, haluat, että toinen tuntee kanssasi ja antaa ymmärtää että haluaa jakaa tunteesi. Vaikka ilman sanoja, vaikka ilman puhetta. Ystävyys tuntee, ei aina puhu.

Kertomisesta.

Kertominen on suurin luottamuksenosoitus, jonka voi toiselle antaa. Kun kertoo, avaa itsensä ja antaa sielunsa katsottavaksi. Ei voi kertoa niin, etteikö toinen näkisi mitä tuntee, sillä sanoilla voi kertoa asian, mutta ilmeet ja eleet kertovat tunteet.

Kertomiseen liittyy paljon riskejä. Jokainen tietää sen kiusallisen tunteen, kun huomaa että toinen ei pysty vastaanottamaan kerrottua asiaa. Se on joko liian vaikea vastaanottajalle tai hänen henkiselle kypsyydelleen. Joskus kertomus jää kertojan ja kuuntelijan väliin ja kertoja tietää, että kuuntelija ei pysty vastaanottamaan tai tukemaan kertojaa. Hän jää yksin. Lisäksi hänen tulee ottaa vastuu myös kuulijan reaktiosta. Kaksoistaakka. Siksi, juuri siksi, on tärkeää kenelle avautuu.

Parhaimmillaan kertominen on puhdistava ja voimaannuttava kokemus. Hän, toinen, jakaa tunteesi, kuuntelee, kannattelee eikä luhistu kertomuksen alle. On vahva ja jatkaa omaa elämäänsä kertomuksesta huolimatta. Sillä jakaminen ei edellytä samaan tunnetilaan asettumista. Jakaminen edellyttää vain kuuntelemista ja ymmärtämistä. Ystävyyttä ja rakkautta.

Onnellinen on se, jolla on ihmisiä, joille voi kertoa. Onnellinen on se, jolla on ihmisiä, joita kuunnella. Sillä ilman vastavuoroista kantamista ja kuuntelemista ei ole tasapainoa. 

Kirjoittamisesta.

No niin. On tullut aika kirjoittaa. Aika laittaa sanoja blogiin, aika ajatella kirjoittamalla julkisesti. Taas. On tullut aika siirtyä pois vanhasta kohti uutta. Uudella nimellä, ilman kuvia. Sillä kuvat eivät kerro sitä mitä ajattelen, ainoastaan sanat. Jos rakastaa lukemista, ei tarvitse kuvia. Ja vaikka rakastaa kauneutta ja kuvia, antaa lukeminen määrättömän määrän erilaisia vaihtoehtoja mielikuvitukselle. Enemmän kuin kuvat.

Sanat. Kuinka tärkeitä nuo kirjaimista muodostuvat jonot ovatkaan. Kuinka uskomattomia asioita niiden avulla voi kokea ja tuntea. Miten helposti ne nytkin tulevat, vaikka ovat olleet piilossa pitkään. Miten ne karkailevat sormenpäistä ja haluavat tulla nähdyksi. 

Mistä aloittaisin?

Siitäkö, että edelleen ajattelen asioita tekstinä, ihastelen kauniita sanoja ja liikutun kirjoituksista, jotka vangitsevat hetkeksi jotain sellaista, joka koskettaa minua tai jotain jonka ymmärrän syvästi. Vai siitä, että sanojen avulla olen selvinnyt, vapautunut ja saanut voimia jatkaa. Sillä paljon on tapahtunut. Mutta edelleen on enemmän syitä hymyillä kuin itkeä. Siksi. Siksi olen täällä taas.

Minulla on ollut tätä ikävä.