On jännittävä seurata vierestä erilaisten ihmisten kasvua ja kehitystä. Omien lasten tietysti mutta myös muiden. Nähdä vuosien saatossa, miten ihminen ja ajatukset muuttuvat, yleensä loiventuvat, muuttuvat maailmaa ja muita kohtaan armollisemmiksi. Usein myös itseä kohtaan. Monesti on nähtävissä tietynlaisia kehityskaaria, jotka tunnistaa. Sen, kun ihmisillä ei ole perhettä, kun tulee lapsia, teinien vanhemmat, eroprosessit... Monesti ulkopuolelta näkee yhteneväisyyksiä, voi jopa ennustaa tai sanoa, että odota rauhassa, muutaman vuoden päästä et edes muista tätä kohtaa näin rankkana tai että tämäkin vaihe menee ohi ja tulet kaipaamaan sitä.
Entä omalla kohdalla. Itsestään ei niin helposti huomaaa muutoksia. Luulee olevansa aina samanlainen. Luulee, että on aina ajatellut jollain tavalla. Luulee, että ei olisi muuttunut. Mutta on. On ihan hirveästi ja sen näkee vasta kun sitä oikein pysähtyy miettimään. Huomaa, että ennen olisin itseasiassa ajatellut tästä toisin. Sillä on se maailma minuakin kasvattanut, vaikka en ole sitä tajunnut.
Peilinä itselleen oleminen on vaikeinta, mutta hirvittävän usein ei tule asiasta keskusteltua edes ystävien kanssa, vaikka huomioita tekeekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti