Ymmärtää itsestään

Hassua miten paljon lomalla oppii itsestään, kun on aikaa miettiä asioita. Jokaisella lomalla tuntuu, että aivoni käyvät ylikierroksilla. En mieti juurikaan työasioita, osaan tässä suhteessa rajata, vaan käyn läpi omaa elämääni ja siihen kuuluvia ihmisiä. Paneudun omiin tunteisiini ja siihen, miksi minusta tuntuu siltä kuin tuntuu.

Ikä tuo tulleessaan perässä ja mukana raahattavan eletyn elämän. Sen kanssa taaperretaan päivä kerrallaan. Välillä tuntuu, että sen eletyn voisi jättää pois kyydistä, mutta kuunnellessani isovanhempiani, tiedän että ei se sieltä mihinkään katoa, sen kanssa on vaan opittava elämään.

Olen ymmärtänyt itsestäni monta asiaa. Ensinnäkin sen, että olen asioiden selvittäjätyyppi. Haluan käsitellä ihmisten väliset asiat riittävän hyvin. Jos olen saanut asian käsitellä, en jää märehtimään vaan voin jatkaa elämää ja antaa anteeksi, unohtaa ja aloittaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olen siis helppo. Mutta vaadin  käsittelyn. Avoimen, ymmärtävän ja rehellisen. Ilman sitä, en lopullisesti unohda. Molemmista tavoista on kokemusta ja kiitän itseäni siitä, että en jätä selvittämättä ja uskallan käsitellä vaikeitakin asioita. Sen sijaan en kiitä itseäni siitä, että toisen casen kohdalla en edes viitsi enää avata solmua uudestaan. Henkilö ei ole niin kypsä ihmisenä, että asia tulisi koskaan kunnolla rehellisesti ja avoimesti selvitettyä. Olen siis näennäisselvitetty-tilassa ja siinä pysytään. Koska osaan päästää irti ja sen tein.

Tein itselleni myös nelikentän, sillä tajusin että haluan kirjata joitain asioita ylös, jotta ne toteutuvat. En usko aarrekarttoihin mutta uskon aukikirjoittamisen voimaan. Siihen, että kun sanoo asiat itselleen kirjoittamalla, ne alkavat toteuttaa itseään. Kun luen vanhoja blogitekstejäni, voin edelleen samaistua niihin tunteisiin, joita silloin tunsin ja mitä koin. Ja edelleen kirjoittaisin samoin. Kirjoittaminen on sielun avaamista ja kaipaan sitä aina kun alan kirjoittaa. Silti kirjoitan liian harvoin.

Pohtimisen paikka

Kummallista, miten erilaiset vaiheet seuraavat elämässä toisiaan. Joskus joku sellainen, mitä toinen kertoo, tuntuu kovin omituiselta ja kaukaiselta. Yhtäkkiö huomaa, että on itse samassa tilanteessa ja kertoo samaa tarinaa seuraavalle. Nyt se tarina on tämä. Onko tämä mun juttu. Mitä muuta voisin tehdä. Uskallanko tehdä jotain sellaista, mitä joskus muilta ihmettelin. Onko se järkevää ja onko järkevää edes ajatella, että sen pitäisi olla järkevää?

Tarkoitan työtä.

Työ ottaa päivästä melkoisen loven. Se ottaa loven myös illoista ja viikonlopuista, jos haluan tehdä sen hyvin. Tai ehkä se ottaa. Onhan mahdollista, että teen jotain turhaa, yritän liikaa, teen sellaisia asioita, joita minulta ei edes odoteta tai en vaan osaa olla tekemättä asioita muilla tavoin. Pidän siitä, kun saan asioita aikaan. Haluan miellyttää niitä ihmisiä omalla työnjäljelläni, keille teen töitä. En selittele, enkä peräänny. En aio antaa impulssia, että minun kanssani asia ei hoidu. Tärkeitä asioita minulle.

Yksittäisenä työntekijänä se onnistuu. Nyt on tiimi. Tiimi, jossa on pakko luottaa, pakko antaa asioiden sujua omalla painollaan. Pakko olla tietämättä kaikkea. Se ei ole vaikeaa. Luotan helposti. Mutta entä sitten kun asiat eivät suju. Kun näen, että ajetaan päin seinää, tehdään virheitä ja kasataan ongelmia. Tehdään vääriä asioita, keskitytään epäolennaiseen.

Minun tehtäväni on puuttua, ohjata, suoristaa, selvittää, neuvoa ja tukea. Se vie aikaa. Se vie aikaa niin paljon, että en ollut tajunnut sitä. Enää en tee itselleni, enää en tee esimiehelleni. Minä olen se, jonka pitää saada asiat toimimaan.

Kolmas samankaltainen työ. Seuraava on jotain muuta. Sitä mietin, mitä se on? Onko se samaa alaa vai pitäisikö tehdä jotain ihan muuta. Tunnistan sen säälittävän tosiasian, että muutkin ihmiset ”tässä iässä” miettivät samoja asioita. Olen siis tuikitavallinen tyyppi, jonka pohdinnat eivät eroa muista.

Jostain syystä hyppääminen, repäiseminen, epäsäännöllisyys, tyhjän päälle pomppaaminen kiinnostaa. Vähän uhalla, että onko minusta vielä johonkin muuhun, mutta myös halusta kokeilla jotain ihan muuta. Tämä funktio on vähän niinkuin nähty. Se ei juurikaan tarjoa yllätyksiä. Haasteita kyllä, huikeitakin projekteja, hankalaksi määriteltyjä tilanteita, joista voi selvitä ja tiukkoja paikkoja, mutta ei yllätyksiä. Nähty. Done. Samat prosessit kerta vuoteen. Samat kysymykset, samat kiukut. Pyörittelen sisäisesti peukaloita.

Katsotaan. Voihan olla, että rauhoitun. Otan iisimmin ja alan chillata, kunhan olen päässyt hommaan sisään. Silti ihan pienesti toivon, että jotain, jotain jännää tapahtuisi. Aina on tapahtunut.