Kevään ja kesän aikana olen miettinyt ystävyyden syvintä olemusta, jälleen kerran. Sitä, että ilossa ystävyys punnitaan, surussa myös. Koska itselleni on tälle vuodelle kertynyt molempia, ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin elämässä, olen voinut tehdä syvällistä havainnointia asian suhteen.
Suru. Kun ihmistä kohtaa suru, suuri suru, reagoi hän tavalla, jota on vaikea ennustaa. Näin olleen ystävyydessä punnitaan se, että osaa a) tunnustella ilmapiiriä ja lisäksi b) kunnioittaa toisen tapaa surra. Minulle suru on ensisijaisesti hyvin henkilökohtainen asia, jonka haluan käsitellä ensin yksin ja aina vain pala kerrallaan. En osaa musertua ja huutaa metsään kyynelehtien. Haluan palata asian äärelle, kun sen itse kestän ja ottaa etäisyyttä kun sitä tarvitsen. Mutta silti tarvitsen ystäviäni. Tarvitsen heitä kuuntelemaan silloin kun on sen aika. Kysymään pienesti, en tunkeilemaan. Jo sen näkeminen, että toinen muistaa, ymmärtää, tietää, on äärimmäisen tärkeää. Aina ei tarvita sanoja.
Kaikista ei ole tukemaan surussa. Ymmärrän sen todella hyvin ja en koskaan voisi loukkaantua siitä. Sen sijaan tuntuu kylmältä, jos ystävä selvästi haluaa unohtaa, ohittaa asian. Suruni on osa minua. Minua ei voi enää kohdata ilman sitä, vaikka en olisikaan tästä muuttunut.
Ilo. Kun ihmistä kohtaa ilo, joutuu hän miettimään, miten siihen reagoi ulkoisesti. Kaikki eivät kestä toisen ihmisen iloa. Suurin ystävyys punnitaan ilossa mukana elämisessä ja toisen puolesta iloitsemisessa. Kuinka tyhjältä tuntuu, kun ystävä ohittaa ilosi, ei koskaan palaa siihen eikä halua tunnustaa sitä.
Ystävyydessä kohdataan hiuksenhienoja tunnelmia, joiden kautta ystävyys rakentuu. Jos kerrot, haluat, että toinen tuntee kanssasi ja antaa ymmärtää että haluaa jakaa tunteesi. Vaikka ilman sanoja, vaikka ilman puhetta. Ystävyys tuntee, ei aina puhu.