Ilosta ja surusta.

Kevään ja kesän aikana olen miettinyt ystävyyden syvintä olemusta, jälleen kerran. Sitä, että ilossa ystävyys punnitaan, surussa myös. Koska itselleni on tälle vuodelle kertynyt molempia, ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin elämässä, olen voinut tehdä syvällistä havainnointia asian suhteen.

Suru. Kun ihmistä kohtaa suru, suuri suru, reagoi hän tavalla, jota on vaikea ennustaa. Näin olleen ystävyydessä punnitaan se, että osaa a) tunnustella ilmapiiriä ja lisäksi b) kunnioittaa toisen tapaa surra. Minulle suru on ensisijaisesti hyvin henkilökohtainen asia, jonka haluan käsitellä ensin yksin ja aina vain pala kerrallaan. En osaa musertua ja huutaa metsään kyynelehtien. Haluan palata asian äärelle, kun sen itse kestän ja ottaa etäisyyttä kun sitä tarvitsen. Mutta silti tarvitsen ystäviäni. Tarvitsen heitä kuuntelemaan silloin kun on sen aika. Kysymään pienesti, en tunkeilemaan. Jo sen näkeminen, että toinen muistaa, ymmärtää, tietää, on äärimmäisen tärkeää. Aina ei tarvita sanoja.

Kaikista ei ole tukemaan surussa. Ymmärrän sen todella hyvin ja en koskaan voisi loukkaantua siitä. Sen sijaan tuntuu kylmältä, jos ystävä selvästi haluaa unohtaa, ohittaa asian. Suruni on osa minua. Minua ei voi enää kohdata ilman sitä, vaikka en olisikaan tästä muuttunut.

Ilo. Kun ihmistä kohtaa ilo, joutuu hän miettimään, miten siihen reagoi ulkoisesti. Kaikki eivät kestä toisen ihmisen iloa. Suurin ystävyys punnitaan ilossa mukana elämisessä ja toisen puolesta iloitsemisessa. Kuinka tyhjältä tuntuu, kun ystävä ohittaa ilosi, ei koskaan palaa siihen eikä halua tunnustaa sitä.

Ystävyydessä kohdataan hiuksenhienoja tunnelmia, joiden kautta ystävyys rakentuu. Jos kerrot, haluat, että toinen tuntee kanssasi ja antaa ymmärtää että haluaa jakaa tunteesi. Vaikka ilman sanoja, vaikka ilman puhetta. Ystävyys tuntee, ei aina puhu.

Kertomisesta.

Kertominen on suurin luottamuksenosoitus, jonka voi toiselle antaa. Kun kertoo, avaa itsensä ja antaa sielunsa katsottavaksi. Ei voi kertoa niin, etteikö toinen näkisi mitä tuntee, sillä sanoilla voi kertoa asian, mutta ilmeet ja eleet kertovat tunteet.

Kertomiseen liittyy paljon riskejä. Jokainen tietää sen kiusallisen tunteen, kun huomaa että toinen ei pysty vastaanottamaan kerrottua asiaa. Se on joko liian vaikea vastaanottajalle tai hänen henkiselle kypsyydelleen. Joskus kertomus jää kertojan ja kuuntelijan väliin ja kertoja tietää, että kuuntelija ei pysty vastaanottamaan tai tukemaan kertojaa. Hän jää yksin. Lisäksi hänen tulee ottaa vastuu myös kuulijan reaktiosta. Kaksoistaakka. Siksi, juuri siksi, on tärkeää kenelle avautuu.

Parhaimmillaan kertominen on puhdistava ja voimaannuttava kokemus. Hän, toinen, jakaa tunteesi, kuuntelee, kannattelee eikä luhistu kertomuksen alle. On vahva ja jatkaa omaa elämäänsä kertomuksesta huolimatta. Sillä jakaminen ei edellytä samaan tunnetilaan asettumista. Jakaminen edellyttää vain kuuntelemista ja ymmärtämistä. Ystävyyttä ja rakkautta.

Onnellinen on se, jolla on ihmisiä, joille voi kertoa. Onnellinen on se, jolla on ihmisiä, joita kuunnella. Sillä ilman vastavuoroista kantamista ja kuuntelemista ei ole tasapainoa. 

Kirjoittamisesta.

No niin. On tullut aika kirjoittaa. Aika laittaa sanoja blogiin, aika ajatella kirjoittamalla julkisesti. Taas. On tullut aika siirtyä pois vanhasta kohti uutta. Uudella nimellä, ilman kuvia. Sillä kuvat eivät kerro sitä mitä ajattelen, ainoastaan sanat. Jos rakastaa lukemista, ei tarvitse kuvia. Ja vaikka rakastaa kauneutta ja kuvia, antaa lukeminen määrättömän määrän erilaisia vaihtoehtoja mielikuvitukselle. Enemmän kuin kuvat.

Sanat. Kuinka tärkeitä nuo kirjaimista muodostuvat jonot ovatkaan. Kuinka uskomattomia asioita niiden avulla voi kokea ja tuntea. Miten helposti ne nytkin tulevat, vaikka ovat olleet piilossa pitkään. Miten ne karkailevat sormenpäistä ja haluavat tulla nähdyksi. 

Mistä aloittaisin?

Siitäkö, että edelleen ajattelen asioita tekstinä, ihastelen kauniita sanoja ja liikutun kirjoituksista, jotka vangitsevat hetkeksi jotain sellaista, joka koskettaa minua tai jotain jonka ymmärrän syvästi. Vai siitä, että sanojen avulla olen selvinnyt, vapautunut ja saanut voimia jatkaa. Sillä paljon on tapahtunut. Mutta edelleen on enemmän syitä hymyillä kuin itkeä. Siksi. Siksi olen täällä taas.

Minulla on ollut tätä ikävä.