Uskonko sivistykseen?

Sivistys ei ole mielestäni venäläisiä klassikoita, eikä hienoja teatteriesityksiä. Se ei ole oppineisuutta, eikä kirjakielen puhumista. Sivistys on kykyä ymmärtää laajemmin maailmaa ja asioita, nähdä kauneutta ja hyvyyttä, sekä tuntea tunteita myös itsensä ulkopuolelta. 

Tätä ei ole, jos elämä on perustarpeiden tyydyttämistä tai kuolemaa vastaan taistelua. Sivistys syntyy rauhassa. Sananmukaisesti.

Meillä Suomessa on mahdollisuudet sivistykseen, sillä meille on annettu rauhaa, perusturvaa ja tasa-arvoista koulutusta jo pitkään. Miksi nyt tuntuu, että sivistys on katoamassa. Se puhdas kauneuden ja rauhan tavoittelu, tyyneys ja toisen puolestakin tunteminen?

Uskonko siihen, että taiteella on mahdollisuus kasvattaa sivistystä? Uskon. Kirjat, musiikki, teatteri, kuvataide. Kaikki se kasvattaa ihmisen kykyä nähdä kauneutta ja oppia asioita myös muun kuin o-p-e-t-t-a-m-i-s-e-n kautta. Sisäisesti, hiljaa, rauhassa. Kun mahdollisuudet nähdä teatteria, näyttelyitä, kuulla konsertteja vähenevät, sivistys vaimenee. Onko nyt käynyt niin. Kauneus katoaa. Jää vain taistelu. Kovuus. Pinnallisuus.

En ole taiteellinen ihminen. Silti uskon näiden asioiden yhteyteen.

Muurahaiset

Joskus mietin, että olisiko muurahaisen elämä onnellisempaa, kuin tämä hyvinvointiyhteiskunnan ihmisen? Me mietimme kamalasti sitä, mikä on työn ja vapaa-ajan oikea suhde, sitä, miten ottaa omaa aikaa ja miten muistaa itseään riittävästi. Vellomme siinä maastossa, että stressaannumme jo pelkästä oman hyvinvoinnin suunnittelusta ja pahoitamme mielemme, jos emme osaa ottaa riittävästi zen-aikaa ja joogata, saati kuunnella sateen ropinaa.

Jos olisi muurahainen, voisi vaan tehdä ja tehdä ja tehdä. Ei miettisi mitään pilateshössötyksiä eikä sitä, ottaisiko syksyllä jumppatuntien sekaan jotain rentoutustunteja tai vaikka valokuvauskurssin tasapainottamaan. Ei stressaisi lähettämättömistä lapsen rippijuhlien kiitos-korteista, eikä siitä, että koulu alkaa ja lasten päivärytmi koostuu yökyläilyista kavereiden luona tai kavereiden meillä, ja pääasiallinen janojuoma on coca cola- koska et ole vahtimassa mitä öisin juodaan, koska nukut, koska olet jo töissä loman jäljiltä.

Muurahainen vaan selviytyy vaistojensa varassa päivästä toiseen. Geeneissä on kirjotettuna oma rooli ja jalat vievät, kroppa kantaa. Pikkusen on turhan lepsua tämä ihmisen elämä.

Sanoa vai ei?

Törmään nykyään usein ajatukseen, että jotain olisi voinut jättää sanomatta. Minä itse tai joku muu. Sillä kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen, ja aina voi miettiä miten jonkun asian sanoo. Olen allergisoitunut sellaiselle tosissaan sanotulle tai kirjoitetulle bullshitille. Sellaiselle tekstille, jossa sanotaan juuri niitä asioita, joita meidän odotetaan sanovan. Sille, että sanotaan "oikeita" asioita "oikeissa" paikoissa. No, vastapainoksi inhoan myös sitä, että sanotaan ilkeitä, rujoja, tyhmiä tai tuhmia asioita väärissä paikoissa, joilla vastustetaan edellämainittua. Sillä eikö voi olla sanomatta, jos ei voi sanoa mitään kaunista, tai mitään sellaista, mitä oikeasti tarkoittaa?

Haluan laatua. Sitä, että kun juttelen ihmisten kanssa, voidaan jutella avoimesti ja suoraan. Silti kohteliaasti ja toista kunnioittaen. Oikeista asioista. En jaksa pinnallisia tai itsensä erinomaisuutta korostavia tyyppejä. Maailma on täynnä ihania, fiksuja, viisaita ihmisiä, mutta he eivät jostain syystä koskaan sorru kehumaan itseään, vaan teot puhuvat heidän puolestaan. En jaksa samoista syistä lukea ihan kaikkea mitä netti tarjoaa.

En uskalla väittää olevani toiveeni kaltainen ihminen, mutta lupaan pysyvästi parantaa kommunikaatiotani siihen suuntaan, että minun kanssani ei tarvitse tuntea alemmuutta tai huonommuutta. Lupaan, että jos ihquttelen tai muruttelen, teen sen huumorimielessä ja sen ymmärtää jokainen tai sitten tarkoitan sitä oikeasti. Lupaan, että en aliarvioi sitä henkilöä, jonka kanssa olen tekemisissä. Sillä en ole erinomaisin enkä viisain tässä maailmassa ja lupaan muistaa sen. 

Ystävyydestä potenssiin kaksi

Eilen yllättäen hyppäsin ystävän autoon ja vietin hänen kanssaan hetken illalla kahdestaan. Tarkoitus ei ollut keskustella mistään syvällisemmästä, ainoastaan vaihtaa kuulumisia lasten uidessa, mutta päädyimme pinnan alle. 

Ystävyys on jännä juttu. Se on hirvittävän tärkeää lapsille ja nuorille ystävien muodossa, sillä ystävät muodostavat ratkaisevan suuren osan hyvinvoinnista, ihan konkreettisesti. Lapsilla ei kuitenkaan ole kykyä erotella ystäviä hyvässä eikä pahassa. Näennäinen ystävyys, jossa ollaan sen vuoksi että asutaan lähekkäin tai ollaan aina oltu samassa päiväkotiryhmässä tai luokalla, ehkä näin ajauduttu yhteen, ei välttämättä ole kummallekaan kasvun kannalta paras vaihtoehto, mutta lapsellahan ei ole vertailupohjaa, eikä hän voi tietää, miltä se OIKEA ystävyys tuntuu ja pitääkö ystävyyden tuntua tältä vai ei?

Peruskoulun jälkeen alkaa ehkä jo olla ymmärrystä siitä, mitä itse ystäviltään haluaa. Peruskoulun ystävyyksien ehkä purkautuessa tai etääntyessä lasten lähdettyä lukioon tai ammattikouluun, löytyy uusia ystävyyksiä, joihin uskaltaa jo vaikuttaa, hakeutua tietynlaiseen seuraan tai olla hakeutumatta. Paljon on kyse myös itsetuntemuksen lisääntymisestä.

Miten ihanaa onkaan, kun ystävyys kantaa läpi päiväkodin, koulun ja siitäkin eteenpäin. Ja miten vapauttavaa onkaan, kun joskus tiet jonkun tietyn ihmisen kanssa erkaantuvat, vaikka se aluksi tuntuisikin maailmanlopulta. Näitä me mietimme, kun pohdimme omien lastemme ystävyyksiä ja niissä pinnalla olevia tilanteita juuri nyt. Sillä vanhempana lasten ystävyyksiin puuttuminen on herkkää aluetta. 

Ajauduimme pohtimaan myös omia ystäviämme ja sitä mahtavuutta, jota se elämään tuo. Sitä, miten toisen kanssa voi puhua äitisuhteesta ja toisen kanssa olla pinnallisemman hömpän parissa enemmän. Ja miten kaikkea sitä tarvitaan ja sen hyväksyy sellaisenaan. Sillä aikuisena voi valita. Aikuisena tietää mitä haluaa ja aikuisena voi jopa ottaa etäisyyttä, jos ei tunne läheisyyttä. Siksi potenssiin kaksi. Ystävyydestä keskustelua ystävän kanssa.

Tämä kaupunki

Tämä kaupunki saa minut nykyään usein ilahtumaan. Ihan yllättäen ja odottamatta. Se tarjoaa sellaisia pieniä iloja, joita en muista olevan ja yhtäkkiä ne ovatkin.

Kun on asunut pitkään yhdessä kaupungissa, syntynyt, opiskellut ja harrastanut, on saanut niin tiiviin ja tutun ympäristön ihmisineen ja paikkoineen, että ei edes ehkä osaa sitä arvostaa. Voihan se olla ahdistavaakin, niin moni tuntee ja tietää. Mutta kun muuttaa pois, asettuu uuteen kaupunkiin, sitten toiseen ja vielä kolmanteen, olematta missään kovin pitkään, muutamia vuosia, kaipaa sitä. Sitä, että kaupan kassalla voi olla tuttu, harrastuspaikka on vanha koulusi tai sitä, että törmäät sukulaiseen tai ystävään ihan odottamatta. Sellaisia asioita, jotka tuottavat iloa ja muistoja. Niitä ei ole ollut pitkään aikaan.

Nyt kun olemme asuneet täällä, ihan toisessa paikkaa, muualla Suomessa, ei ehkä niin kauniissa tai suuressa, edes suositussa kaupungissa, olen vain asunut täällä. Toki tutustunut ihmisiin, rakentanut elämää, oppinut tuntemaan kaupan kassat ja hyllyvälit, en muistanut, että aika tuo iloa. Sitä, että ajan myötä tutustuu ihmisiin. Naapureihin, entisiin naapureihin, lasten kavereiden vanhempiin, harrastuksessa tavattuihin ihmisiin, työkavereihin jotka asuvat samalla paikkakunnalla. Tuttuihin naamoihin kaupoista, liikkeistä, kaduilta. Erityisesti sitä, että täälläkin on minulle "ne" ihmiset. Omat, rakkaat, luotettavat. Ystävät. Ihan oikeat ystävät. Sellaiset, joille voi soittaa lenkkikutsun ex tempore, sellaiset, joiden näkeminen ilahduttaa aina. Ne, jotka ovat tärkeitä ja asuvat lähellä. Sillä niitä, jotka ovat tärkeitä ja asuvat kaukana, on tosi paljon.

Siksi tämä kaupunki saa minut usein ilahtumaan, koska tapaan lenkkipolulla entisen naapurit, jotka jutustelevat meille yhteisistä asioista ja ihmisistä. Siksi, että voin nähdä kun ystäväni lähtee aamulla töihin tai siksi, että lapseni ystävien äidit soittavat ja pyytävät kahville. Ne ovat ihmisiloja, joita arvostan kyyneliin saakka. Voi elämä!

Tunsin taas itseni...

...hyödylliseksi. Loma loppui, työt alkoivat. Itseasiassa tein jo viime viikolla pari päivää töitä, mutta valuin ja vanuin ne läpi. En osannut tarttua, enkä olla toimelias. Siirsin seuraavaan viikkoon.

Ja tänään se alkoi. Työ. Oikeasti. Nukuin edeltävän yön hyvin ja tartuin toimeen. Se oli ihanaa. Uskallan siis todeta, että minulla on edelleen aivotoimintaa ja kykenen järkevään päätöksentekoon sekä toimintaan. Pystyn kommunikoimaan asiallisesti ja säntillisesti. Jipii!

Jokaisena vuonna loman jälkeen olen tuntenut lomaltapaluuahdistusta (what a word!) ja miettinyt mikä minusta tulee isona? Vaikka tiedän, että pidän työstäni ja se antaa erinomaisen täydellisen määrän haasteita ja onnistumisen tunteita, en silti voi välttyä tältä loman jälkeiseltä pohdiskelulta. Ehkä se on omatuntoni, joka sanoo, että työn pitäisi olla myös yhteiskunnallisesti merkityksellistä, esimerkiksi vanhusten, lasten tai työttömien parissa kuten aiemmat työni ovat olleet. Nyt on vain raakaa businesta. Mutta pidän siitä ja sen hektisyydestä. Sanon itselleni, että saan tehdä sitä, koska oikeasti nautin siitä. 

Eli jippii. Työt alkoivat.