Vähän aikaa sitten havahduin siihen, että viimeisinä vuosina elämässäni on ollut niin paljon muutoksia, sekä isoja, että pieniä, etten enää osaa ajatella kovin stabiilia tilaa normaaliksi. Eniten muutoksia on töissä, jossa pallot ovat kokoajan ilmassa. Eivät ehkä joka alueella, mutta omassa työssäni olen oppinut pitämään kaikki ajatukset irti pulteista. Jotta voi olla mukana tämän maailman menossa, ei kannata viirivehkaa viedä työpöydän kulmalle kukertamaan. Omituisella tavalla tuo muutoksisuus on livahtanut elämään ja nyt en osaa enää ajatella sen olevan kovin pahakaan juttu.
Omassa elämässä muutokset ovat tunnemaailmaltaan suurempia ja koskettavat enemmän, mutta olen ottanut niihinkin perspektiiviä rankasti. On oikeastaan ihan sama, miten kovilla ammutaan, uskoisin, että selviän. Sen sijaan huomaan, että en ole tietenkään ainoa, jolla on elämässä turbulenssia. Heräsin huomaamaan tämän viime lauantaina. Ihan vaan juteltuani ystäväni kanssa tajusin, että kytee se pinnan alla muillakin, enkä ole hänen kohtalostaan ollenkaan kateellinen. Jokaisella meillä on taakkansa, ja jokainen kestää ja käsittelee sen tavallaan. En vertaile elämääni keneenkään, olen päättänyt olla onnellinen tässä omassani. Sydämessäni rauha tämän päätöksen vuoksi.
Sen sijaan muutoksessa elämisen helppous hämmentää minua. Tänään kuulin ison muutoksen työssäni, joka koskettaa minua. Sen kanssa eletään ja ihmeekseni tajusin, että mahdollisuuksia avautuu nyt useampaan suuntaan. Jään mielenkiinnolla odottamaan miten universumi ratkaisee tilanteen, sillä odotan hetken. Ihan vaan siksi, että kuulisin sen kuiskauksen, mihin suuntaan mennä. En pelkää. Tätäkään. Let the wind blow!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti