Välillä tuntuu jotenkin kohtuuttomalta. Se, että itse joustaa, säntäilee, jaksaa ja venyy. Tekee sen siksi, että asiat sujuivat, kaikilla olisi hyvä mieli ja elämää olisi kivaa muillakin kuin minulla. Sitten tulee tyyppi, joka pitää kaikkea tässä maailmassa ihan kohtuuttomana. Silti pitää kohtuullisena sitä, että muut ovat kohtuullisia. Kunhan siis hänen ei tarvitse, kunhan muut joustavat.
Jostain syystä oma venyminen ärsyttää itseäkin. Ei siitä kenellekään voi kiukutella, kun sen omasta vapaasta tahdosta tekee, eikä kukaan sitä itseasiassa vaadi. Vain itseltään sitä vaatii. Silloin joskus ne tyypit, jotka ovat minun mielestäni kohtuuttomia, eivät vaan tunnu kivoilta. Kapinoin mielessäni.
Miksi en sitten kapinoi ääneen tai ole kohtuullisempi itselleni? Siksi, että se ei ensinnäkään ole edes sen kohtuuttuman syy, että minä yritän olla kohtuullinen. Siksi, että minä kuitenkin haluan, että jos voin omalla tekemiselläni edistää asioita tai ihmisten hyvää tuulta, teen sen ennemmin kuin kiukkuan ja olen kohtuuton. Siksikin, että minun elämäni ei ole kohtuutonta. Saan brunssailla ystävien kanssa lauantai-aamuisin ja minulla on työ, perhe ja terveyttä. En kehtaa olla kohtuuton, vaikka joku toinen kehtaa tässä tilanteessakin.
Mietin milloin kohtuuttomuuteni rajat repeilevät? Ehkä eivät koskaan, sillä jos ne olisivat tulleet vastaan, se hetki olisi jo tullut. Tällainen minä olen. Kohtuullinen.
Älkää silti luulko, että olen sitä mielessäni. En arvosta sinua kohtuuton ihminen, en vain sano sitä ääneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti