Kiireinen ja uuden opettelua vaatinut syksy vei voimia ja käperrytti itseen. Loi tunteen, että moni asia pitää tehdä yksin ja että juuri minulla on kaikkein kiirein, väsyttävin tilanne. Tunne, että kukaan ei oikeastaan edes tajua miten hemmetin rankkaa välillä on hoidella koko tätä soppaa ja silti selviytyä siitä ihan kunnialla. Se, että taputtaa välillä itseään päähän riittää hetkeksi. Olen sanonut rehellisesti taas ääneen, kun en tajua, osaa, ehdi. Olen ollut avoin, rehellinen, kiltti, oppivainen ja joustava. Juuri sellainen kuin kuuluu. Jälleen kerran olen tiennyt, millainen pitää olla ja hoitanut oman osuuteni. Sellainen olen aina.
Mielessäni joskus kapinoin. Harvoin sanon sen ääneen, sillä minä olen se avain, joka tilannetta voi muuttaa, kukapa muukaan. Välillä se vaan tuntuu niin kovin hankalalta. Kun pitäisi aina olla ratkaisut itsellä, eikä kukaan anna valmiita vastauksia. Mutta sellaista on aikuisuus ja sellaista on vastuu. Olisinko muka onnellinen, jos joku antaisi valmiita vastauksia?
Se, mikä yllättää välillä on lähipiiri. Tai ei se yllätä. Samanlaista se on aina. On ne ystävät, jotka kuuntelevat, ymmärtävät, ovat sisällä, mukana, täysillä. Ne, jotka samaan hengenvetoon ovat itsekin vastavuoroisesti yhtä pihalla, väsyneitä ja ihmeissään. Ja siitä riittää puhetta. Tasa-arvoista, molempia tyydyttävää, maailmaa parantavaa puhetta. Sitä, joka kantaa ja jonka avulla jaksaa.
Sitten on se toinen puoli. Ne, joilla on aina vähän vaikeampaa. Ne, joille sinun elämässä tapahtuneet asiat ovat niin pientä, helppoa, tylsää. Ne, joiden elämässä on kuitenkin vielä jotain vähän vaikeampaa ja suurempaa. Ne, joiden kanssa tuntuu, että olen tyhmä, huono, ärsyttävä. Että en tajua.
Vai onko niin? Onko sittenkin ihan oikeasti sen toisen asiat vielä huonommin, rankempaa?
Kun on tottunut olemaan se, jonka tsemppaa, jaksaa, kannustaa, menettää oman jaksamisen rajat. Tulee ihmiseksi, joka jaksaa kuitenkin. Jolla aina riittää virtaa, energiaa, tarmoa. Jolla on niin helppoa, sitten kuitenkin. Helppoa. Helppoa siksi, että jotkut asiat on vaan niin hyvin. Ne perusasiat. Niiden avulla pitää jaksaa, ei kannata valitella pienistä.
Välillä en ihan arvosta tätä ajattelumallia, mutta eiköhän se tästä taas unohdu. Olihan tässä lomaa, keräsin voimia. Jakselee sitten taas olla täynnä enrgiaa ja ymmärtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti